Luen bussissa toista blogia. Siinä kerrotaan huonon lapsuuden aiheuttamista kipupisteistä. Bussi saapuu kotisi kohdalle ja melkein hyppään bussista ulos. Tekee mieli tulla halaamaan ja pyytämään anteeksi sitä, että olen niin rikki, että en osaa olla rakkautesi arvoinen. Sitten järki (tai ego) kysyy, miksi minun pitäisi pyytää itseäni anteeksi. Miksi en kelpaa kaikkine haavoineni? Tunnistan sen pienen tytön sisälläni kysyvän: "Miksi minä en kelpaa?". Miksi minun pitää olla jotain muuta, että minua voi rakastaa? Ego voittaa, ajan pysäkin ohi. 

Kerron koko ajan itselleni, että en kaipaa, että en menetä mitään. Keho ei usko, oksennan (en bussiin).